15.2.2013

Tästä päivästä on jäänyt semmonen vähän sekava fiilis. Aamu alkoi linkissä jutustellen erään tytön kanssa siitä maneesin romahdus jutusta. Tyttö jonka kanssa juttelin tunsi sen kuolleen tytön isän. No en oikein jaksanut siitä jutella niin hirveesti kun kaks päivää melkein oltiin kuunneltu sitä radiosta. Koulussa oli joku ihme juttu salissa heti aamusta, oltiin sit siellä ja iloisia ja naurettiin. Sitten mentiin 10min luokkaan emme ymmärtäneet miksi, mutta hetken päästä meille kerrottiin. Koko koulu piti hiljaisen hetken sen tytön kunniaksi joka kuoli siinä maneesin romahduksessa. Ennen tätä päivää en ollut muuta kuullut kuin että kuollut tyttö asui lankamaalla ja kävi koulua haapalassa. Mutta kun lähdimme pois luokasta järkytys tuli suurena. Kuollut tyttö oli erään ystäväni paras ja yksi vanhimmista ystävistä. Minuun sattui, en kestänyt katsella kun ystäväni sanoi itkien tytön nimen.. Ja kun vielä meidän ystävyytemme on alkanut rakoilla. Tuntui kuin en voisi tehdä mitään. Olisin kyllä voinut sanoa jotain lohduttavaa, mutta en tiennyt mitä. Minua itketti suunnattomasti kun mietin miltä hänestä tuntuu. En itse olisi tullut kouluun tänä päivänä jos oisin ollut ystäväni, mutta hän tuli kouluun ja sitä muiden ystävieni kanssa mietimme ja ihmettelimme miksi hän jaksoi silti tulla kouluun.. Toivottavasti maanantaina osaisin sanoa jotain, enkä vain katso vierestä, kun ystäväni kärsii. Tällaisissa tapauksissa ei ystävien kannata antaa olla yksin, he tarvitsevat juuri nyt eniten sitä läheistä vaikka se olisikin se joka ei ole ihan se paras lohduttaja. Kunhan vain hänen ei tarvitse olla yksin.